TASAPAINOTTOMASSA TILASSA

Hyvät kanssamatkaajat, ruuhkavuosia elävät ja nämä kultaiset ajat jo ohittaneet onnelliset. Uuden vuoden alussa on hyvä pysähtyä miettimään Elämää. Kuuluuko elämässä olla kiire? Kiire mihin? Mitä suorittamaan? Kiire töihin, kiire töistä kotiin, kiire kauppaan, kiire harrastuksiin, kiireesti perheelle ruokaa, kiireesti kotitöitä ja kiire saada vähän omaa aikaa. Haloo ihmiset! 

Ruuhkavuosia elävänä kolmen lapsen äitinä olen huomannut miettiväni, mistä kiire johtuu. Onko niin, että joku ei tässä Suomen maassa tee hommiaan, kun työt näyttävät kasaantuvan yksille ja samoille. Vai onko kyse siitä, että kiire on jotenkin hienompaa ja arvostetumpaa kuin löysäily. Ajatelkaapa tätä. Tuttavat tapaavat pitkästä aikaa, ja toinen kertoo vain löysäilleensä. Paljon hienompaa lie puhista, että kiire on, kiire on. Vai onko kiire sitä, että ei osaa järjestellä elämäänsä sopivassa suhteessa? Tarkoittaako kiire tavoitteiden saavuttamispakkoa tietyssä aikataulussa? Yhdistääkö työ- ja vapaa-aikaa kiire? 

Mitä kiire kenellekin tarkoittaa: kellon kanssa elämistä, ajan lyhentymistä, yöllä valvottuja tunteja, keltaisia post-it –lappuja pöydällä ja jääkaapin ovessa, työlistoja, selviytymistä päivä (ja joskus vain tunti) kerrallaan, mielessä kuplivia hätäisiä ajatuksia ehtimisestä. Ja tietenkin – eivät lapset kiirettä haluaisi omistaa itselleen. Ei lapsilla ole kiire. Ei ainakaan silloin kuin aikuisilla on. Mutta minä uskonkin, että meillä aikuisilla olisi lapsilta paljon opittavaa kiireettömyydestä.

Yrittäjien työnohjauksissa nousi erittäin mielenkiintoinen teema. Lapsiperheellinen yrittäjä pohti ääneen sitä, kun elämästä puuttuu tasapaino kiireen vuoksi. On liikaa tekemistä ja huolehdittavaa. Voimia (ja hermoja) kysytään paljon. Alettiin yhdessä pohtia, mitä tämä tasapaino tarkoittaa. Sellaista rauhaa, jossa on järjestys. Siitä siirryimmekin kysymykseen: tarvitseeko kaiken olla tasapainossa? Mistä tämä ajatus kumpuaa? Niin – mitä jos olisikin ihan hyväksyttävää ja sopivaa olla hiukan tasapainottomassa tilassa? Voisiko hyväksyä, että tämä nyt on tällaista vielä hetken aikaa lasten ollessa pieniä? Voisiko ajatella, että tässä luovitaan ja ehkä myös luovutaan jostain hetkeksi? Oltaisiin itselle armollisempia? Tekisikö kuormittavan elämänvaiheen ja tasapainottomuuden hyväksyminen siitä jotenkin siedettävämpää? 

Kiire liittyy mielestäni myös arvokeskusteluun. Mikä on elämän keskeinen arvomaailma? Mille valinnoille perustan oman ajatteluni – itseni tuottamille vai muiden? Elänkö omaa elämääni vai muiden tuottamaa elämää? Oisiko onnellisuuden kokemus tasapainoisuutta tärkeämpää? Voisiko tasapainottomassa tilassa elämisestä löytyä jotakin hienoa – itsestä tai kanssamatkaajista?

Heli Kurikkala