KUUNNELLAAN TOISIAMME

Minut pysäytti jokin aika sitten tämä seuraava kuvakollaasi jossa oli ihmisiä. Ihmiset olivat yhdessä, mutta silti he näyttivät olevan yksin. Kuvista oli poistettu kännykkä – ihmiset näyttivät tosi omituisilta katsellessaan ikään kuin tyhjyyteen. 

Mitä jos olisimme oikeasti yhdessä silloin, kun olemme yhdessä? Kuuntelisimme toisiamme, katsoisimme toisiamme, olisimme aidosti vuorovaikutuksessa. Näkisimme toisemme ja olisimme läsnä.

Eräällä luennolla asiantuntija puhui siitä, että jo pelkästään kännykkä keskustelutilanteessa vaikkapa pöydällä saa aikaan ajatuksen: ihminen kanssani ei olekaan tärkeä. Mitä jos tämä onkin näin? Mitä jos kännykkä aiheuttaa tällaisen tunteen sille ihmiselle, jonka kanssa keskustelemme. Kännykkä viestii: maailma on jossain muualla. Jossain muualla tapahtuu jotain tärkeämpää kuin tässä ja nyt. 

Haluammeko sellaisen tunteen toiselle ihmiselle, ettei hän ole tärkeä. En minä ainakaan, mutta lienen tehnyt näin usein. Tuleva sukupolvi kulkee välillä kännykkä käteen kasvaneena, mitä voimme tehdä? Kenties pitäisi ainakin jaksaa puhua ja näyttää esimerkkiä arvostavasta läsnäolosta? Vai riittäisikö sittenkin vain kuunteleminen? Ohjausalan ammattilaisena ajattelen, että tämä aika tarvitsee dialogisia tiloja ja läsnäolon taitoa.

Mitä sinä asiasta ajattelet? Mitä keinoja on pelastaa rehti ja ryhdikäs vuorovaikutus? Onko läsnäolo tämän ajan vaikein teko? 

Heli Kurikkala